Viiltely

Sana viiltely herättää kuulijoissa erilaisia reaktioita – häpeää, kunnioitusta, inhoa, ihmetystä, epätoivoa sekä lukemattomia muita tunnetiloja. Itse voisin samaistua häpeän tunteeseen. Mulle viiltely ei ole kehuskelemisen aihe, siitä tietää vain kaksi henkilöä itseni lisäksi. Kirjoituksella en kannustakaan ihmisiä kokeilemaan viiltelyä vaan ymmärtämään viiltelyn motiiveja sekä viiltelijöitä.

Viiltelin viimeksi juhannusaattona, 24.6.2016. Nyt taukoa viiltelystä on ollut siis kuukausi. Tavoitteena olisi tietenkin olla koko loppuelämä viiltelemättä, mutta sitä en voi luvata itselleni saatikka muille. Välillä viiltely on ollut tosi lähellä rankkojen tapahtumien seurauksena. Tälläkin hetkellä tekisi mieli rikkoa ihoa ja saada aikaan raastavaa kipua ja valuvia verivanoja. En kuitenkaan ole tehnyt arven arpea kokonaiseen kuukauteen ja siitä saan olla ylpeä!

Kokeilin viiltämistä ensimmäisen kerran yläasteella ja se jäi siihen yhteen ja ainoaan arpeen. Palasin asian äärelle juuri ennen vappua, jolloin tein yhden ison jäljen käteeni. Ajatus tuosta viiltelemisestä lähti liikkeelle, kun sain poikaystäväni todella onnettomaksi ja hän alkoi itkeä. Halusin rankaista itseäni ja turvauduin keinoon jatkossakin. Viiltelyn aloittaminen oli vaikeaa, sillä mua pelotti tehdä ne ensimmäiset arvet käteeni, sillä tiesin, että ne voi olla ikuisia. Myöhemmin en enää välittänyt vaan annoin asian olla ja sen seurauksena oikea käsivarteni on sellainen kuin se on…

Monesti korviin kantautuu kommentteja, kuinka viiltelijät ovat huomionhakuisia teinejä. Henkilökohtaisesti en pidä tuollaisesta yleistämisestä. Pitää paikkansa, että jotkut viiltelevät saadakseen huomiota, mutta uskon tuon osuuden olevan prosentuaalisesti aika pieni. Viiltelijät eivät muutenkaan ole pelkästään teinejä vaan on paljon aikuisiakin ihmisiä, jotka vahingoittavat itseään tahallisesti. Tiedän käytännössä vain yhden henkilön, joka haluaa huomiota viiltelyillään. Kyseisen nuoren naisen keho on kuin tiikerinraitaa ja hän mielellään tuntuu esittelevän arpiansa. Mutta asioissa on aina useampi kääntöpuoli, joten mistä minä loppujen lopuksi tiedän hänen motiivejaan.

Näin viiltelijän silmillä katsottuna näen viiltelyssä ne molemmat puolet – hyvät ja huonot. Viiltelemisen etuina olen kokenut, että henkinen paha olo konkretisoituu todelliseksi kivuksi. Kipu auttaa kuitenkin vain hetken, mutta arvet jäävät tästä huolimatta pitkiksi ajoiksi ihoon ellei jopa ikuisesti. Viiltelyn avulla voi rangaista itseä omasta huonommuudesta ja mitättömyydestä. Viha itseä kohtaan heikkenee hetkeksi, mutta se palaa takaisin, kun miettii selvinneensä turhan helpolla.

Ainoa kuva viiltelyarvistani. Tuolloin olin vasta aloittanut viiltelyn. Nykyään käsi onkin "hieman" enemmän arpinen. Tällä kuvalla en kuitenkaan halua hehkuttaa, että viiltelyarvet on kaunista katseltavaa. Päinvastoin haluan kertoa, että tuollaista kättä salailee viimeiseen asti rumuutensa takia.

Häpeän viiltelyä huolimatta siitä, että nautin sen aiheuttamasta kivusta. Piilottelen kättäni pitkien hihojen alle ja keksin tekosyitä, minkä vuoksi en helteisillä ilmoilla pukeudu neuleiden sijasta kesäisempiin vaatteisiin. En halua, että ihmiset näkevät mun pilanneen käteni, mutta pelkään vahingossa vilauttavani sitä väärässä paikassa väärään aikaan. Useammat paitani on tahriutuneet verestä enkä viitsi niitä oikein käyttää. Kaiken lisäksi stressaavaa on juurikin tämän asian salailu. 

Viiltämistä tapahtui lähes päivittäin. Alku - sekä loppuaikoina kuitenkin harvemmin. Toimenpide paikaksi sopi mm. kodin kylpyhuone, koulun vessa, poikaystävän koti, Helsingin keskusta, parhaan kaverin kesämökin aitta (jossa hän nukkui saman aikaisesti, kun viiltelin). Muistan erittäin hyvin myös vuorokauden, jonka aikana kävin viiltelemässä kymmenen kertaa. Tuolloin olin erittäin masentunut... Jossain vaiheessa viiltely muuttui mulla jopa rutiininomaiseksi ja tajusin itsekin olevani siitä riippuvainen. Saatoin viillellä huolimatta hyvästä fiiliksestä, sillä se tuntui tutulta ja turvalliselta keinolta. 

Jokainen on oma persoonansa, joten myös viiltely on jokaisella hyvin yksilöllinen kokemus. Kerronkin siis asioita aivan omasta näkökulmastani enkä tahdo luoda kuvaa, että kaikki viiltelijät olisivat samanlaisia. Mä olen varmasti selvinnyt helpolla, sillä mulla toi viiltely ei kovin kauaa kestänyt sellaisena aktiivisena toimintana. On monia ihmisiä, joilta löytyy varmasti rankempia kokemuksia ja viiltelyhistoriaa vuosien tai jopa kymmenienvuosien ajalta... Täytyy siis olla kiitollinen edes jossain määrin itselle, että pystyin lopettamaan noinkin varhaisessa vaiheessa.  

Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat viillelleet. Tärkeimpänä oma rakas ❤. Etenkin poikaystävälleni oli varmasti vaikeaa katsoa viiltelyä vierestä, sillä hän oli itse monia vuosia sitten harrastanut samaa. Samaan aikaan hän kuitenkin ymmärsi syitä, miksi viiltelen. Hän kuitenkin aina sanoi, että kannattaisi lopettaa, mutta ei varsinaisesti kieltänyt mua tekemästä niin. Olin siis se, joka päätti lopettaa viiltelyn, ei kukaan muu.

Oon pahoillani siitä, että raksu joutui mun kautta verestämään omia muistokaan viiltelystä ja sen syistä. Viiltelyni on varmasti sattunut häntä, sillä hän on joutunut vierestä katsomaan kuinka oma rakas vahingoittaa itseään saadakseen henkisen kivun katoamaan hetkeksi. Välillä hän pelkäsi koskea minuun, sillä pienikin kosketus tai puristus käteen saattoi sattua älyttömän paljon. Nyt sellaista vaaraa ei enää ole, mutta kädessä on jäljet muistuttamassa koetuista vaikeuksista. Näiden vaikeiden kokemusten seurauksena polut kädessäni alkoivat ristetä entistä tiuhempaan tahtiin.

Viiltely ei kannata, mutta en voi sitä keneltäkään kieltää. Toivon vain, että kukaan ei aloittaisi sitä hätiköidysti mietittyjen päätösten perusteella. Henkinen kipu ei katoa kuin vain hetkeksi ja usein se palaa pahempana takaisin. Parempiakin ratkaisuja on olemassa, mutta jokaisen on keksittävä ne itselleen sopivat. Ole rohkea, älä anna terän määrätä ajatuksiasi, hallitse itse elämääsi!

Mitä ajatuksia viiltelyarvet sinussa herättävät? Oletko sinä tai läheisesi kokeillut viiltelyä?